Puhutaan kerrankin suoraan

Olen viime aikoina jutellut useamman äitiystäväni kanssa väsymyksestä. Ensin valitetaan korrektisti puolin ja toisin lasten tuomasta uupumuksesta ja kiireestä. Sitten äkkiä korjataan, että kyllähän lapset ovat kuitenkin ihania, ja tämähän on vain ohimenevä vaihe. Tuntuu, että meille naisille on muodostunut tietty oikea tapa valittaa niin, ettei kukaan missään nimessä ala epäillä äidinrakkauttamme. Joka kerta pitää valituksen perään muistaa luetella litania siitä, miten oma lapsi on silti ihana. Ja onhan se. En tiedä onko se meidän omassa päässämme vai voisiko joku oikeasti ajatella, että jos kritisoimme elämäntilannettamme, niin emme rakasta lapsiamme. Kuulostaa aika kamalalta ajatukselta. Jos erehtyy vähänkään valittamaan, niin hetken päästä kaduttaa. Omantunnontuskissa ajattelee, ettei ole oikeutta valittaa, koska jollakin muulla on paljon pahempi tilanne. Oma lapsi on sentään terve ja onnellinen. Välillä tuntuu että syyllisyyden tunne kuuluu tähän vanhemmuuteen ihan samalla tavalla kuin rakkaus. Monista arkisista asioista saa tuntea syyllisyyttä. Lapset söi valmisruokaa, en jaksanut viedä leikkipuistoon, en lukenut kirjoja, telkkari on päällä koko ajan… Näitähän riittää.

Ja takaisin vielä siihen ystävien kanssa kuulumisten vaihtamiseen. Voitte kuvitella sen helpotuksen huokauksen, kun sen kaiken hienovaraisen valittamisen keskellä sanon suoraan, että tämä elämä on tällä hetkellä aivan paskaa. Ystäväni sanovat helpottuneena, että niin on heidänkin mielestään. Sen jälkeen voidaan puhua suoraan. Ja se todellakin puhdistaa ilmaa. Pienten lasten vanhemmuus ei ole helppoa. Se on uskomattoman väsyttävää. Väsyttävintä on oman ajan puute. Kun joutuu taistelemaan siitä, ehtiikö käymään suihkussa. Omaa ahdistusta lisää se, että joudun olla aina vauvan saatavilla kun hän ei huoli tuttipulloa. Esikoinen taas purkaa uhmaikäisen raivoa meihin vanhempiin. Joskus olen niin väsynyt että haluaisin vain itkeä, mutta siihenkään ei löydy aikaa. Lastenhoitoapua saan esikoisen hoitoon, mutta vauvaa ei pääse pakoon syöttämisen takia. Haluaisin tavata ihmisiä, mutta koska joudun yleensä ravata imettämässä, on helpompaa pysyä oman perheen kesken kotona. Minulle yritetään järjestää hetkiä jolloin pääsisin johonkin yksin, mutta ne reissut päättyvät aina siihen, että pitää lähteä kiireellä kotiin nälkäisen vauvan luo. Kolmen kuukauden ikäinen vauva on painava kantaa eikä suostu olla kuin pieniä hetkiä maassa, koska ei pääse liikkumaan. Hän haluaa nähdä maailmaa pystyasennossa. Koko ajan yritetään istua ja hermostutaan kun en voi antaa sitä vielä tehdä. Jo edellisen vauvan kohdalla olin sitä mieltä, että tämä on hankalin vauvaikä. Näille tyypeille äidit ovat edelleen kaikki kaikessa ja he vierastavat jopa tuttuja lähisukulaisia. Muisti on niin lyhyt.

Sitten joku neropatti sanoo, että miksi hankit kaksi lasta niin pienellä ikäerolla. Hankin, koska halusin, että heille on toisistaan leikkiseuraa. Että ihan lapsia ajattelin siinäkin. Kerran eräs tuttu kysyi minulta kuulumisia. Kerroin että olen väsynyt pienten lasten äiti. Sain saarnan siitä, kuinka minun pitää osata pyytää ja hakea apua. Kiitos vain, en tarvinnut apua vaan ihan vain jonkun jolle valittaa.

Kuvitukseksi tähän laitoin valokuvia meidän viikon takaisesta ulkoiluretkestä jäälle. Ihanaa oli kun aurinko paistoi ja syötiin eväitä. En valokuvannut sitä, kun taapero karjui raivoissaan kun ei saanut kiivetä rantakivelle ja hypätä alas. En myöskään sitä, kun vauva alkoi itkeä kesken reissun. Enkä todellakaan sitä, kuinka huusin Artulle koska pojalla ei ollut pipon alla kypärämyssyä. Enkä tällä kertaa ottanut selfietä itkuisista kasvoistani, kun kirosin koko typerää ajatusta lähteä koko porukalla ulkoilemaan.

Haluan lohduttaa teitä kaikkia muita väsyneitä äitejä sillä tiedolla, että myös täällä ollaan väsyneitä ja kyllästyneitä palvelemaan lapsia taukoamatta. Lohduttautukaa tekin sillä ajatuksella, että väsymys johtuu siitä, että olette hoitaneet lapsenne niin hyvin. Ja tähän kirjoituksen loppuun sanon, että oikeasti rakastan lapsiani ja miestäni. Ettei vaan jää epäselväksi.

-Liisa