zzzZZZZZZzzzz…

En ole nukkunut yhdeksään kuukauteen. Laitan tämän lauseen loppuun pisteen, vaikka oikeasti siihen kuuluisi sata huutomerkkiä. Ja jotten ihan liioittelisi, niin tunnustetaan että onhan tässä tullut muutamia öitä nukuttua ihan mukavasti. Ehkä viisi. Tämä meidän tilanne ei toki ole mitenkään poikkeuksellinen. Kun valvon öisin pirteän pinnasängyssä kieppuvan pojan kanssa, lohduttaudun sillä, että monet muutkin valvovat lastensa kanssa samaan aikaan.

Poika siis syntyi yhdeksän kuukautta sitten. Ensimmäisenä kotipäivänä hän nukkui viisi tuntia putkeen ja me Artun kanssa pohdittiin, että pitääkö se herättää syömään vai ei. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi kannattanut vain itsekin nukkua, sillä viiden tunnin unipätkiä ei ole meidän perheessä sen jälkeen näkynyt. Aluksi lohduttauduin sillä, että heräily vain kuuluu pienen vauvan elämään. Melko pian petasimme työhuoneen lattialle patjan, jossa nukuimme vuorotellen. Oli ihanaa tietää, että saisi omalla vuorolla nukkua koko yön rauhassa. Minulla oli päässä korvatulpat ja niiden päällä Peltorit ja heräsin silti vauvan huuteluun! Vauva itse ei herännyt yhtä usein, vaan huuteli unissaan kovia kiekaisuja tai nauroi ääneen. Maitoa kului öisin enemmän kuin päivisin. Jäin odottamaan kiinteiden aloittamista kuin kuuta nousevaa.

Jossain vaiheessa päätimme, että nyt koko perhe nukkuu yhdessä tuli mitä tuli. Olikin ihanaa, kun sain taas pitkästä aikaa käpertyä Artun viereen nukkumaan. Heräilimme yhdessä kuukauden verran, kunnes Arttu eräänä aamuna kaiveli haarukalla leivänpaahtimesta paahtoleipiä. Totesin, että nyt on mies liian väsynyt ja pedattiin taas patja työhuoneen lattialle.

Kiinteät aloitettiin, mutta ei se kyllä uniin vaikuttanut. Jäin odottamaan että poika kasvaisi ja päästäisiin aloittamaan unikoulu. Unikoulua on pidetty nyt useaan otteeseen ja me vanhemmat olemme olleet erittäin sisukkaita. Vauva on ollut sisukkaampi. Kun yli viikon ajan valvoimme joka yö kaksi tuntia, teimme jotain mitä emme uskoneet koskaan tekevämme. Luovutimme. Hyvä on vauva, voitit! Pidä maitopullosi. Meidän perhe ottaa nyt aikalisää ja kokeilee taas joskus myöhemmin uudestaan. Tilanne ei toki ole tällä hetkellä mikään järkyttävän paha. Ruokailukertoja saatiin vähennettyä kahteen tai kolmeen kertaan yössä. Maitoa napataan suullinen ja uni jatkuu heti perään. Turhauttavinta on se, että maitoa käytetään nukkumisen polttoaineena, eikä sitä selvästikään syödä nälkään.

Olen kokeillut kaiken vyöhyketerapiasta ruoka-aineallergioiden selvittelyyn. Olen googlettanut hakusanoilla: ”Koska tämä valvominen loppuu????” Tällä hetkellä öinen hittiharrastus on pinnasängyssä seisominen ja kukkuu-leikki. Yritän olla huomaamatta virnuilevaa vauvaa tai sinnikkäästi laitan lapsen takaisin makuuasentoon. Poika on niin söpö, että on todella vaikeaa yrittää pysyä lujana. Toivoin, että voisimme nukkua perhepedissä, mutta olemme liian väsyneitä huomaamaan jos lapsi päättää lähteä sängystä. Kerran heräsin niin, että poika nukkui vatsallaan polvieni kohdalla pää jalkopäässä. Hän oli selvästi ollut matkalla lattialle, mutta väsy oli onneksi yllättänyt. Siihen loppui perhepedissä nukkuminen ja poika siirtyi pinnasänkyyn meidän sängyn viereen.

Mieleen on painunut neuvolantädin kommentti, kun vauva oli neljä kuukautta: ”Jotkut perheet tulevat tänne ja kertovat että vauva syö vielä kahdeksan kuukauden ikäisenä monta kertaa yössä. Kuvitelkaa!” Nauroimme kaikki yhdessä makeasti näille luuserivanhemmille. Kahdeksankuukautisneuvolassa valehtelin sujuvasti, että meillä nukutaan makoisasti aamuun saakka.

Onneksi minulla ei ollut ennakkoon ruusuisia kuvitelmia vauva-arjesta. Varauduin henkisesti siihen, että tulemme olemaan väsyneitä. Tällaista väsymystä ei kuitenkaan pysty kuvittelemaan jos ei ole sitä kokenut. Se on fyysistä kipua. Ei ihme, että väkisin valvottamista on käytetty jopa kidutuskeinona. Olemme kyllä pystyneet nauttimaankin vauva-arjesta ja tuosta maailman ihanimmasta pienestä olennosta. Tärkeintä on pitää mielessä, että valvominen kestää vain hetken. Kestäähän?

-Liisa