skip to Main Content
Ehtiikö äiti Näyttää Hyvältä?

Ehtiikö äiti näyttää hyvältä?

Olen selkeästi tietyissä asioissa ”äitiytynyt”. Enkä sellaisella ihanalla pullantuoksuisella tavalla. Enemmänkin sillä tavalla, että jätän itseni huoltamatta ja keskitän energiani täysin perheeseen. Lapsilla iho on viimeisen päälle hoidettu ja voi hyvin. Itse taas olen täynnä hilseilevää ihottumaa. Kampaan vauvan hiuksia vaikka hän on lähes kalju. Omat hiukset eivät ole tänä vuonna montaa kertaa hiusharjaa tavanneet. Olen valmis laittamaan rahaa kaikkiin muihin kuin itseeni. Minusta on tullut valtavan pihi. En esimerkiksi osta itselleni vaatteita, jos ne maksavat yli 30 euroa. Lapsille ja Artulle olen kyllä valmis ostamaan, mutta en itselleni. Olen käynyt kampaajalla viimeksi neljä vuotta sitten. Vuosi sitten Arttu Fiskari leikkasi taloussaksilla latvaa vähän ”tasaisemmaksi.” Kasvot pesen palasaippualla tai lavuaarin kulmalla olevalla käsisaippualla. Kasvoni kosteutan jollakin rasvalla mikä ekana tulee vastaan. Usein se on muutaman vuoden vanhaa käsirasvaa. Joskus olen laittanut naamaani vauvalle tarkoitettua pyllyrasvaa. Meikkejä ostan joskus harvoin ja nekin ruokakaupasta. Käytän edelleen luomiväriä jonka sain jouluna 2003!

Olen kyllä tyytyväinen ulkonäkööni jos vain saan hetken aikaa laittautua. Ehkä aikaa olisikin uhrata se pari minuuttia, mutta jätän sen käyttämättä. Laitan vaikka ennemmin tiskejä. Olisi kuitenkin ehkä fiksumpaa ottaa se pari minuuttia aikaa itselle ja tuntea olonsa sen jälkeen hyväksi koko päivän. Aikaisemmin, ennen lapsia, saatoin käyttää helposti kaksikin tuntia meikkaamiseen ja hiustenlaittoon. Nykyään lähden usein kotoa niin, etten ehdi edes peiliin katsoa. Yrittäjänaisten tapahtumiin ja työhöni liittyviin menoihin kyllä aina valmistaudun vähän paremmin. Silloin tulee itsevarmempi olo ja tunne, että saan palan vanhasta itsestäni takaisin. Olen paljon iloisempi ja onnellisempi.

Esimerkiksi ruokakauppaan menen sillä asenteella, että jos naamassa ei ole räkää tai kenenkään kakkaa, niin se on sillä hyvä. Se, että olen ennen ehtinyt ja halunnut panostaa ulkonäkööni enemmän, aiheuttaa nykyisessä kiireisessä elämäntilanteessa paineita. Vihaan ajatusta, että joku vanha tuttu tulee kadulla vastaan ja ajattelee että olenpa muuttunut. Olen aina halunnut pitää kulissit pystyssä siinä mielessä, ettei kenenkään tarvitse olemuksestani nähdä, kuinka kuolemanväsynyt olen viimeisen kahden vuoden aikana ollut.

Olen omasta mielestäni laittautuneena kaunis, mutta luonnonkaunis en kyllä ole. Etenkään talvisin. Olen niitä naisia, jotka todellakin tarvitsevat edes vähän meikkiä kasvoihinsa näyttääkseen hyvältä. Niin kai suurinosa meistä suomalaisista on. Minulla on vaaleat ripset ja vaaleat kulmakarvat. Lilaa ei ole luomissa vaan pikemminkin mustina pusseina silmien alla. Iho on ohut ja minua voisi kutsua jaloissani näkyvien verisuonten perusteella siniveriseksi. Kaikki tämä on kuitenkin helposti peitettävissä jos saan vain pienen hetken aikaa käyttää itseni ehostamiseen. Tämä kemikaaleja välttelevä elämäntyylini nyt imetysaikana ei ollenkaan helpota asiaa. En värjää kulmakarvoja, saati sitten hiuksia. Meikatessa koko naama on niin valkoinen että voi vain arvailla, mihin kulmakarvat pitää piirtää. On kyllä paljon helpompaa painia lapsen kanssa kun ei ole meikkiä. Ei tarvitse lopuksi huomata että omat kulmakarvat ja poskipunat ovat siirtyneet pojalle.

Olen kahden vaiheilla, meikkaisinko esimerkiksi leikkipuistoon mennessä vai en. Samanlaisia zombeja muistuttavia äiti-olentoja siellä on kuin minäkin, joten miksi vaivautuisin. En halua näyttää turhamaiselta. Leikkipuistoissa tuntuu vallitsevan sanaton sopimus siitä, ettei kukaan nosta liikaa rimaa muiden osalta. Parempi pukea lapsi hieman vähemmän yhteensopiviin vaatteisiin ja kulkea itsekin hieman rönttäisenä. Päädyn aivan liian usein Artun vaatekaapille, kun en löydä sopivia ulkoilukamppeita omasta kaapista. Etenkin Artun vanhat jalkapallouralta saadut tuulipuvut ovat kovassa käytössä. Kerrankin Kotkassa selvisi että naapuri on kotoisin Vaasasta, kun hän näytti peukkua, kun kuljin VPS:n kuusi vuotta vanhassa treenituulipuvussa kohti leikkipuistoa. Perästä kuului ”Hyvä Vepsu!” -huuto.

En yleensä koskaan valita ääneen ulkonäöstäni. En jaksa sitä kun ihmiset alkavat väittää vastaan. En ole niitä, jotka valittavat siitä syystä, että saisivat kehuja. Olen vain ihmeissäni miten tähän on tultu. Vannoin että pidän aina itsestäni huolta, vaikka olisin kuinka väsynyt tahansa. Nyt on aika tehdä korjausliike. Ehkä kyse ei olekaan otsikon mukaisesti ehtimisestä, vaan ihan vain pienestä terveestä itsekkyydestä, jota tässä tilanteessa tarvitaan.

Kuvituksena tässä on valokuva poikamme liikuntakerhosta. Valitsin tämän kuvan, koska se otettiin sillä kerralla, kun olin erityisen tyytyväinen itseeni. Harkitsin että olisin laittanut kuvan, jossa olen ilman meikkiä, mutta uskallus ei riittänyt. Ehkä ensi kerralla.

-Liisa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back To Top